Sosiaalityöntekijänä kauhistelematta, arvottamatta, uusvilpittömästi
Oletteko nähneet Wes Andersonin elokuvaa Moonrise Kingdom? Orvoksi jäänyt poika ja ongelmissa olevan perheen tyttö karkaavat viettämään leirielämää amerikkalaiseen luontoon. Lapset kehittävät selviytymiskeinonsa ja vaikuttavat viisaammilta kuin aikuiset ympärillään. Virkahattuinen sosiaalityöntekijä Tilda Swinton salamoi kolmannessa persoonassa kommentoidessaan pojan sijaishuoltajuutta valvovien viranomaisten toimintaa:https://www.youtube.com/watch?v=dCXbLtbiZHg
Jason Reitmanin ohjaama Juno puolestaan kertoo teiniraskaudesta nuoren tytön omien silmien kautta. Ketään asiaan osallista ei leimata hyväksi tai pahaksi eikä elokuva ota kantaa tytön raskaaksi tuloon ja hänen ratkaisuihinsa.
Näille elokuville on yhteistä se, että kumpikaan niistä ei rakenna suurta totuutta esittämästään tarinasta, vaan juonenkäänteissä on ironiaa ja etäännyttämistä. Päähenkilöissä on monivivahteisuutta. Heitä on aluksi lähes yhtä vaikea tulkita kuin itselle vierasta ihmistä. Tapahtumat kuitenkin esitetään lapsen tai nuoren näkökulmasta, näin päähenkilö alkaa tuntua tutulta ja ymmärrettävältä.
Metamodernismin vaikutteet näkyvät aatemaailmassa
Elokuvissa Moonrise Kingdom ja Juno voi halutessaan nähdä myös metamodernistisia vaikutteita.
Jotta ymmärtäisi uutta kulttuurintutkijoiden ajassamme tunnistamaa metamodernistista ajattelua, on ymmärrettävä sen edeltäjiä, postmodernismia ja modernismia. Postmoderni aikakausi alkoi, kun 1800-luvun alussa alkanut edistysuskoinen moderni käsittämistapa toisen maailmansodan jälkeen mureni. Ryhdyttiin kyseenalaistamaan totuuksia ja auktoriteetteja.
Postmodernille ajattelulle on tyypillistä, että ei ole mitään totuutta, mihin voisi pyrkiä. Kunkin ihmisen oma todellisuus on oleellisempaa kuin mikään fakta. USA:n presidentti Donald Trumpia on nimitetty ”vaihtoehtoisten totuuksiensa” vuoksi ensimmäiseksi postmoderniksi presidentiksi. On toki myös pohdittu, tulisiko häntä nimittää pelkästään valehtelijaksi.
Metamodernismi pyrkii pelastamaan edistysuskoisesta modernista tiettyjä toiveikkuuden ja selkeyden elementtejä, jotka auttavat meitä pärjäämään yhteiskunnassa. Samalla kuitenkin säilytetään postmodernissa ajassa opittu skeptisyys absoluuttista totuutta, kuten totalitarismia tai fasismia, kohtaan.
Uusvilpitön sankari uskaltaa myöntää virheensä
Käsitys sankareista on muuttunut. Moderni käsitystapa rakensi esimerkiksi suomalaisuusaatteen ja sen sankarit. Postmodernissa ajattelussa sankaruuteen alettiin suhtautua kyynisesti. Metamodernismissa sankaruus on jälleen mahdollista, mutta merkitykseltään erilaista. Sankari voi olla esimerkiksi se, joka yleisesti katsottuna toimii ihan hullusti. Hän on kuitenkin sankari, koska hän tekee nämä asiat vilpittömästi ja kertoo epäonnistumisistaan avoimesti. Tällöin voidaan puhua uusvilpittömyydestä.
Tällaisia uusvilpittömiä sankareita ovat viime aikoina olleet esimerkiksi Turun puukotuksen uhria oman terveytensä uhalla auttanut Hassan Zubier ja rakastettu artisti Jari Sillanpää.
Zubier myöntänyt yrittäneensä huijata rahaa Valtionkonttorilta sekä syyllistynyt tuhopolttoihin ja vahingontekoihin. Hän katuu tekojaan ja selittää niitä paniikkikohtauksillaan sekä vaikealla lapsuudellaan. Sillanpäätä epäillään huumerikoksista ja pornografisen, lasta esittävän kuvan hallussapidosta. Sillanpää on katunut huumerikoksiaan. Lapsipornosyytöksen hän torjuu ja selittää, että kuva on joutunut hänen tietokoneelleen silloin, kun kannettava tietokone on ollut vapaasti muidenkin henkilöiden käytössä.
Vaikka monikaan ei enää näe Zubieria ja Sillanpäätä sankareina, osa pitää kiinni aiemmasta näkemyksestään ja uskoo heidän vilpittömyyteensä.
Sosiaalityössä ollaan arjen elokuvissa
Mitä tekemistä elokuvilla, sankaruudella ja metamodernismilla on sosiaalityön ja muun sosiaalialan työn kanssa? Paljonkin. Vallitsevat ajattelutavat eivät vaikuta pelkästään populaarikulttuurin tuotteissa, vaan myös arki- ja työelämässä.
Tiedättehän kuplan, jonka läpi hyväosainen ei näe, että toisaalla elämän ehdot ovat aivan erilaiset kuin hänellä itsellään.
Sosiaalityössä nautimme palkkatuloa ja elämässämme on keskiluokkaista turvallisuutta. Työssä kuplan seinät kuitenkin rikkoutuvat joka päivä. Näemme ja ymmärrämme sellaisia tilanteita, todellisuuksia ja tapahtumien taustoja, joista toisella alalla työskentelevällä ystävällä tai naapurilla ei ole mitään käsitystä. Tiedämme myös, miten asiakkaita voi auttaa ja tuemme pitkäkestoisia prosesseja, joissa pyritään asiakkaan aseman ja arjessa selviytymisen kohenemiseen.
Me valitsemme, miten työmme kohteena oleviin ilmiöihin ja ympärillämme oleviin ihmisiin suhtaudumme. Olemme ikään kuin arkielämän elokuvissa, mutta kuulumme samalla toimijoiden joukkoon.
Sosiaalityöllä on taipumus muokata tekijäänsä suhtautumaan asiakkaiden tilanteisiin hiukan etäämpää, kliinisin silmin, arvottamatta, kauhistelematta tai säälittelemättä. Samalla pyrimme ymmärtämään asiakkaan omaa kokemusta, jotta hän voisi voimautua omista lähtökohdistaan käsin. Ja samalla meillä on ammattina välittäminen, joten asiakkaan onnistuminen, aivan kuten elokuvan onnellinen loppu, herättää meissäkin iloa.
Uusvilpittömyyttä kyläraitilla
Sosiaalityöntekijät ovat tunnistaneet uusvilpittömyyden jo kauan ennen populaarikulttuurin tutkijoita. Muistan aina ikääntyneen, tapaturmassa vammautuneen miehen. Kun hän tuli sosiaalitoimistoon, koko huone täyttyi hänen puhetulvallaan, jolla ei ollut rajoja. Hetkessä olivat läsnä hänen mennyt ja nykyinen elämänsä, rakkaat ihmiset matkan varrelta, tehdyt työt, reissatut reissut, tanssitut tanssit, teatteriroolit ja karaokemenestykset ja sen seassa muutamat laskut, joiden kanssa hän ei osannut toimia ja jokin muukin päivänpolttava kysymys.
Kyynisesti epäilimme, ovatko hänen paikalliselta raitilta tutut ystävänsä oikeasti hänen ystäviään. Mutta pian saimme kokea vilpittömyyden. Juuri nämä ystävät soittivat ensimmäisenä apua, kun huomasivat, ettei verho enää ystävän kodin ikkunassa heilahtanut eikä häntä ole moneen päivään nähty. Emme me viranomaiset olisi ilman tätä ilmoitusta miestä kaivata. Nyt hänet saatiin pelastettua.
Tämä elokuva, jossa elämme, ei ole mustavalkoinen. Hyvässä on pahaa ja pahassa on hyvää. Ihmiset itse tietävät, todellakin ja vilpittömästi. Siksi on hyvä etäännyttää. Älä arvota. ARVOSTA!
Tähän kirjoitukseen aihetta antoi 22.8. 2018 YLE Puheessa esitetty Juuso Pekkisen ohjelma ”Olisiko teillä hetki aikaa puhua metamodernismista?” Keskustelijoina olivat Kasimir Sandbacka ja Lilja Tamminen.
